Elämäni eläimet, kissat

Kuvassa kissa kopassa
Ennen koppaan mahtui kaksi kissaa, nyt hädin tuskin yksi.

Meidän perhe on aina ollut enemmän kissa- kuin koiraihmisiä. Lähipiirissäkin kissoja on ollut aina enemmän kuin koiria, ainakin määrällisesti. Serkuillani taisi parhaimpina aikoina olla lähes kymmenkunta kissaa, mistä olin kateellinen!

Ensimmäinen muistikuvani on, kun haimme naapurista mustavalkoisen Miisu-kissaamme. Kissanpentu-parka oli varmasti peloissaan, kun innokas lapsiperhe tuli sitä hakemaan turvallisesta syntymäkodistaan. Pentu livahtikin vieraat nähtyään puusohvan alle ja ei sieltä millään tahtonut tulla esiin. Muistoni liittyy juuri siihen, kun kursailematta alle kouluikäisenä ryömin sohvan alle, ottamaan kiinni peloissaan olevaa pentua. Pennulle pelottavasta ensi tapaamisesta huolimatta, Miisusta tuli lapsiystävällinen kissa, joka myös piti kurissa maatalon hiiret. Pitkän elämän Miisu elikin, sillä kuollessaan, se oli vuotta vailla kaksikymmentä.

Miisun jälkeen meni useampi vuosi ennen uuden kissan hankintaa. Asiassa taisi käydä myös niin, että satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sillä ollessani harjoittelussa eräällä tilalla, sinne syntyi kahdet kissanpennut. Ensin tarkoituksemme oli ottaa vain yksi narttukissa, jota kävimme katsomassa. Luovutuspäivän lähestyessä toisesta pentueesta oli vapaana vielä yksi pentu, pienen ylipuhumisen jälkeen päädyimme ottaa toisenkin, narttukissan kaveriksi. Muistan kehuneeni, että samalla vaivallahan ne kaksikin kissaa menee kuin yksi.

Kun sitten heinäkuun helteessä lähdin kissoja hakemaan kotiin, oli taivaanrantaa ilmestynyt tummia pilviä, enteillen iltapäiväksi luvattua kovaa ukonilmaa. Kun kissapaikassa vierähti jokunen tovi, oli ukkonen kuin varkain ehtinyt vyöryä jo aivan lähelle. Ukkonen on niitä asioita, mitkä kuuluvat inhokkilistani kärkeen. Niinpä lähdinkin ajamaan kohti kotia suhteellisen ripeästi, päästäkseni pois kuuron alta. Kissojen koppana toimi pärekori, jonka kantena oli tiskikaapin ritilähylly. Viritelmä ei ollut paras mahdollinen, sillä jo muutaman kilometrin päässä kissapaikasta, vapauteen tottuneet pennut punnersivat kopan katon auki ja kohta oli kaksi kissaa autossa vapaana. Minun ei auttanut muu kuin ajaa lähimmälle bussipysäkille, pyydystää kissat ja tuupata ne takaisin koppaansa. Loppumatkan ajoin toinen käsi kopan ”kannen” päällä estäen kissoja karkaamasta uudelleen. Uudessa kodissaan kissat säntäsivät edeltäjänsä tapaan sohvan taakse vuorokaudeksi, kuuntelemaan ukkosmyräkkää ja uuden kodin ääniä.