Mansikanpoimijan päiväkirja
Mansikanpoimijana koen olevani urani huipulla, sisareni sanoin. Sillä mansikanpoiminta taustaa omalla maalla on riittänyt, ei aivan alusta vuodesta 1992, mutta melkein!
Päiväni alkaa aamu kuudelta mansikkamaalla sadevarustuksessa, jos haluan pysyä kuivana, sillä aamulla maa ja mansikkapuskat ovat vielä kosteita. Sadevarustuksen voi yleensä riisua pois auringon kuivattaessa, siis jos päivä on poutainen. Aamun ensi tunneilla maalla on myös kylmä, vaikka lämpömittari kohoaisikin hellelämpötiloihin päivällä, kerrospukeutuminen onkin kaiken A ja O mansikan poiminnassa. Auringon noustessa haasteena ovat myös hyttyset sekä pienet polttiaiset, näiden häätöön on onneksi keksitty ihan toimiviakin karkoitusaineita. Päivemmällä riesana ovat sitkeät paarmat.
Itse mansikan poimintaa joku kokemattomampi voisi kuvailla haasteettomaksi. Itse en näin ajattele, sillä ensinnäkin työasento on aivan omaa luokkaansa, kyykkyasento on hyvä, pääsee etenemään nopeasti, mutta selkä ja jalat puutuvat. Konttausasento on ehkä paras, mutta myös siinä jalat puutuvat ja housut kastuvat, jos ei ole sadevarusteita ja maa voi olla paikoitellen myös aika kovaa polville. Onneksi parin päivän jälkeen vartalo tottuu kummalliseen työasentoon ja poiminta alkaa sujua.
Toinen ainakin meillä haastetta poimintaan tuova asia on se, että meillä mansikat poimitaan kolmeen luokkaan. H2O, H tarkoittaa homeisia, rastaan nokkaisemia tai multaisia marjoja, jotka kompostoidaan. 2 taas tarkoittaa hyviä mansikoita, mutta kooltaan pieniä tai vioittuneita, mutta erinomaisia hillon tai mehun keittoon. O luokka on paras luokka, siihen laitetaan ne täydelliset mansikat, jotka ovat täysin kypsiä, tasaisia ja hyvänkokoisia, mansikat jotka myydään täydellä hinnalla asiakkaille, Oooh! voisi joku huokaista.
Poiminnan osalta päiväni päättyy ennen puolta päivää, jonka jälkeen mansikat pakataan mansikkalaatikoihin ja soitetaan varauslistan mukaan päivän asiakkaille, jotta tietävät tulla hakemaan valmiit mansikkansa. Vasta kun viimeinenkin asiakas on hakenut marjansa, päiväni päättyy, parhaassa tapauksessa jo ennen kahta, toisinaan taas vasta illasta. Tämän jälkeen alkaa se vapaa-aika, kunnes taas on uusi poimintapäivä.
Uskokaa tai älkää, mutta haasteista huolimatta se muutama viikkoinen on se, mitä odottaa jo syksyn pimeinä päivinä, siispä lähdenkin siitä nyt nauttimaan ja minut, Maatilan tyttären, tapaa taas blogin merkeissä elokuussa, katsotaan, jos vadelmat olisivat silloin valmiita!